sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Yksin kaikessa kauneudessa



Olen maailman yksinäisin ihminen, jäljellä vain muutama toveri, jonka kanssa aivoni eivät stimuloidu edes sateella. Katson ihanaa maisemaa ikkunastani ajatellen maailman kauneutta kaikessa rumuudessaan. Olenko ainoa jolla on näin yksinäinen olo? Olenko ainoa, joka näkee sateenkin kauneutena päällä maan? Voimmeko suomalaisina nauttia sateista ulkomaalaisten tavoin? Kulminoituuko kapea-alainen ajattelumme juuri sateessa? Valitammeko liian helposti? Voimmeko olla ja elää vain tässä hetkessä, sen ollen juuri niin kaunista kaikessa rumuudessaan. Millainen maailmamme olisi jos kaikki olisi vain kaunista? Onko ruma sittenkin vain osa kauneuttamme? Voimmeko vain rakastaa itseämme, siis yksinäisyyttä kaikessa epätäydellisyydessämme? Olemmeko kaikki vain kauniita kaikessa rumuudessamme? Voimmeko rohjeta olemaan vain yksin kaikessa säässä ja löytää täten sisäinen kauneutemme, rauha. Mitä rauha onkin sitten, kaikkea kauneutta ja rumuutta balanssissako? Olen niin yksin ja välillä haluaisin vain vaihtaa sanaa jonkun kanssa. Tunnen välillä yksinäisyyden riistävän minua ja koen olevani ainoa kovan onnen sankari. Voisinko vain löytää yhden samoin ajattelevan sielun? Miksi pelkään itseäni niin paljon? Miksi olen tänne tullut? Tuleeko minusta yhtään mitään, jota voisin arvostaa niinkin paljon, etten pelkäisi enää yksinäisyyttä. Miksi olen niin vaurioitunut? Miksi haen koko ajan lohdutusta muista?
Olemme kaikki kauneutta päällä maan kaikissa säissä niin sateessa kuin aurinkoisessa säässä. Olemme aurinkoja, kuita, tähtiä, sateita, planeettoja, värejä, tunteita, välillä yksin, välillä joukossa, mutta aina yksin kaikessa kauneudessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti