Olen maailman yksinäisin ihminen, jäljellä vain muutama
toveri, jonka kanssa aivoni eivät stimuloidu edes sateella. Katson ihanaa
maisemaa ikkunastani ajatellen maailman kauneutta kaikessa rumuudessaan. Olenko
ainoa jolla on näin yksinäinen olo? Olenko ainoa, joka näkee sateenkin
kauneutena päällä maan? Voimmeko suomalaisina nauttia sateista ulkomaalaisten
tavoin? Kulminoituuko kapea-alainen ajattelumme juuri sateessa? Valitammeko
liian helposti? Voimmeko olla ja elää vain tässä hetkessä, sen ollen juuri niin
kaunista kaikessa rumuudessaan. Millainen maailmamme olisi jos kaikki olisi vain
kaunista? Onko ruma sittenkin vain osa kauneuttamme? Voimmeko vain rakastaa
itseämme, siis yksinäisyyttä kaikessa epätäydellisyydessämme? Olemmeko kaikki
vain kauniita kaikessa rumuudessamme? Voimmeko rohjeta olemaan vain yksin
kaikessa säässä ja löytää täten sisäinen kauneutemme, rauha. Mitä rauha onkin
sitten, kaikkea kauneutta ja rumuutta balanssissako? Olen niin yksin ja välillä
haluaisin vain vaihtaa sanaa jonkun kanssa. Tunnen välillä yksinäisyyden
riistävän minua ja koen olevani ainoa kovan onnen sankari. Voisinko vain löytää
yhden samoin ajattelevan sielun? Miksi pelkään itseäni niin paljon? Miksi olen
tänne tullut? Tuleeko minusta yhtään mitään, jota voisin arvostaa niinkin
paljon, etten pelkäisi enää yksinäisyyttä. Miksi olen niin vaurioitunut? Miksi
haen koko ajan lohdutusta muista?
Olemme kaikki kauneutta päällä maan kaikissa säissä niin
sateessa kuin aurinkoisessa säässä. Olemme aurinkoja, kuita, tähtiä, sateita,
planeettoja, värejä, tunteita, välillä yksin, välillä joukossa, mutta aina
yksin kaikessa kauneudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti