Nykyaikana kuulen monen miettivän asiaa, ja kyselevän miksei
kukaan enää sävellä, sanoita, rakenna, suunnittele jotain mahtavaa kuten
esi-isämme tekivät. Otetaan esimerkkinä vaikkapa Mozart, Gaudi, Sibelius tai
vaikkapa Puupää. Nämä kaikki ovat olleet aikansa neroja, mutta heillä on myös
yhteinen piirre. Olen kehitellyt teoriaa intohimosta ja sen synnyttämästä
voimasta. Uskon ihmisten tekevän työnsä hyvin kun heillä on tarpeellinen määrä
tuskaa. Uskon tuskan määrittelevän meidän intohimoamme elämään ja sen tuovan
myös meihin ylimääräistä voimaa, jota tarvitsemme elämässä selviytyäksemme.
Onko nyky-yhteiskuntamme suurin kirous sittenkin helppous? Nykyajan lapset
pääsevät liian helpolla elämästä ja tuskaa ei tule riittävästi, jotta he
osaisivat tehdä kulttuuriimme uusia innovaatioita. Onko mahdollista, että juuri
tuska on kehittävä voimavaramme? Tulisiko meidän vain ymmärtää
kaltoinkohtelevia ihmisiä, ja kenties rajoittaa heidän demokraattisia oikeuksia
yhteiskunnassamme? Mitä meille tapahtuu, kun tuska on hävitetty meistä? Kaikki
mielisairautemme on poistettu ja jäljelle jää vain joukko onnellisia lapsia,
joista jokainen saa kukkia vapaana ja joista jokainen saa muodostaa arvoisensa
elämän. Minua pelottaa ja samanaikaisesti odotan päivää, jolloin kaikki
mielenterveysongelmamme on parannettu ja päivää jolloin syöpämmekään ei enää
horjuta psykofyysistä kokonaisuuttamme.
Onko mahdollista, että sodimme sittenkin itseämme vastaan emmekä uskalla
näyttää itseämme maailmalle sellaisena kuin olemme? Tulisiko meidän vain
uskaltaa olla omia itsejämme ja maalata pirumme, demonimme, painajaisemme,
kaikki pahuus sävellyksiin, sanoituksiin, rakennusarkkitehtuuriin, siis käyttää
häviävä luonnonvara rakentavasti. Aiemmin mainitsemani nerot ovat kaikki
kärsineet tavatonta vääryyttä ja osanneet laittaa tuskansa rakentavaan
formaattiin. Tuska heijastuu Gaudin, Sibeliuksen, Mozartin ja monen muun
taitavan ihmisen persoonasta ja teoksista. Minä uskon, että tuskasta voi
muuttua joksikin hyväksi ja se voi aidosti rakentaa meitä. Meidän on annettava
mahdollisuus tuskamme elolle ja lopettaa itsemme häpeäminen. Siis jokainen joka
tuntee olevansa uhri, toisen kaltoin kohdeltu, tulisi miettiä rakentavia
keinoja sen poistolle. Meidän tulisi vain uskaltaa olla omia itseämme ja
uskaltaa myös luoda negatiivisille tunteille rakentavia paikkoja. Siis olkaa ja uskaltakaa olla omanlaisia ja
kukkikaa vapaana ihan niin kuin demokraattinen yhteiskuntamme antaa meille
vapautta tehtävän toteuttamiselle. Muistetaan kuitenkin tätä tehtävää suorittaessa
raamatun kultaisia oppeja, eli tehdään toiselle sitä mitä toivoisimme heidän
tekevän meille. Raamattu on paljon rakastettu ja vihattu kirja, mutta uskoisin
kuitenkin kaikesta huolimatta sen luovan meille moraalin ja eettiset säännöt
joista kenenkään ei tulisi horjua. Meidän on parempi olla kun teemme muillekin
kauniin paikan elää. Olemme jokainen kauniita kukkia ja saamme elää ja
suorittaa kukan elämää parhaiten kun kunnioitamme naapurikukkia ja annamme
täten vallan jokaiselle kukalle jo juurista lähtien olla omanlaisensa. Värimme,
lehtemme, juuremme, ajatuksemme, tuoksumme, rakenteemme, särömme, välillä
nuutumisemme, välillä raikkautemme. Meidän tulisi vain rakastaa tätä kaikkea ja
luoda harmoninen näkökulma asioitten tarkasteluun. Uskon itse, että omien
arvojensa kanssa harmoniassa eläminen antaa jokaiselle meille vapauden kukkia
vapaana ja kauniina ja aina kun myrsky tulee, tunnemme juuriemme asettamat
vastineet, juurien merkityksen. Saamme
taas uutta voimaa suorittaa tehtävää ja näin taas uusi kukka puhkeaa tilallemme
meidän itsemme sammuessa. Emmehän kuitenkaan täysin sammu edes kuoltuamme vaan
lapsemme suorittavat tehtävää meidän juurten, osittain geenejemme sanellessa
heidän mahdolisuuksiaan. Kukitaan jokainen oman värisenä, oman tuoksuisena, omilla
juurilla, omilla mahdollisuuksilla, omilla haasteilla, omilla säröillä. On aika
hyväksyä epätäydellisyytemme ja antaa säroillekin kultainen mahdollisuus eloon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti