sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Intohimo




Nykyaikana kuulen monen miettivän asiaa, ja kyselevän miksei kukaan enää sävellä, sanoita, rakenna, suunnittele jotain mahtavaa kuten esi-isämme tekivät. Otetaan esimerkkinä vaikkapa Mozart, Gaudi, Sibelius tai vaikkapa Puupää. Nämä kaikki ovat olleet aikansa neroja, mutta heillä on myös yhteinen piirre. Olen kehitellyt teoriaa intohimosta ja sen synnyttämästä voimasta. Uskon ihmisten tekevän työnsä hyvin kun heillä on tarpeellinen määrä tuskaa. Uskon tuskan määrittelevän meidän intohimoamme elämään ja sen tuovan myös meihin ylimääräistä voimaa, jota tarvitsemme elämässä selviytyäksemme. Onko nyky-yhteiskuntamme suurin kirous sittenkin helppous? Nykyajan lapset pääsevät liian helpolla elämästä ja tuskaa ei tule riittävästi, jotta he osaisivat tehdä kulttuuriimme uusia innovaatioita. Onko mahdollista, että juuri tuska on kehittävä voimavaramme? Tulisiko meidän vain ymmärtää kaltoinkohtelevia ihmisiä, ja kenties rajoittaa heidän demokraattisia oikeuksia yhteiskunnassamme? Mitä meille tapahtuu, kun tuska on hävitetty meistä? Kaikki mielisairautemme on poistettu ja jäljelle jää vain joukko onnellisia lapsia, joista jokainen saa kukkia vapaana ja joista jokainen saa muodostaa arvoisensa elämän. Minua pelottaa ja samanaikaisesti odotan päivää, jolloin kaikki mielenterveysongelmamme on parannettu ja päivää jolloin syöpämmekään ei enää horjuta psykofyysistä kokonaisuuttamme.  Onko mahdollista, että sodimme sittenkin itseämme vastaan emmekä uskalla näyttää itseämme maailmalle sellaisena kuin olemme? Tulisiko meidän vain uskaltaa olla omia itsejämme ja maalata pirumme, demonimme, painajaisemme, kaikki pahuus sävellyksiin, sanoituksiin, rakennusarkkitehtuuriin, siis käyttää häviävä luonnonvara rakentavasti. Aiemmin mainitsemani nerot ovat kaikki kärsineet tavatonta vääryyttä ja osanneet laittaa tuskansa rakentavaan formaattiin. Tuska heijastuu Gaudin, Sibeliuksen, Mozartin ja monen muun taitavan ihmisen persoonasta ja teoksista. Minä uskon, että tuskasta voi muuttua joksikin hyväksi ja se voi aidosti rakentaa meitä. Meidän on annettava mahdollisuus tuskamme elolle ja lopettaa itsemme häpeäminen. Siis jokainen joka tuntee olevansa uhri, toisen kaltoin kohdeltu, tulisi miettiä rakentavia keinoja sen poistolle. Meidän tulisi vain uskaltaa olla omia itseämme ja uskaltaa myös luoda negatiivisille tunteille rakentavia paikkoja.  Siis olkaa ja uskaltakaa olla omanlaisia ja kukkikaa vapaana ihan niin kuin demokraattinen yhteiskuntamme antaa meille vapautta tehtävän toteuttamiselle. Muistetaan kuitenkin tätä tehtävää suorittaessa raamatun kultaisia oppeja, eli tehdään toiselle sitä mitä toivoisimme heidän tekevän meille. Raamattu on paljon rakastettu ja vihattu kirja, mutta uskoisin kuitenkin kaikesta huolimatta sen luovan meille moraalin ja eettiset säännöt joista kenenkään ei tulisi horjua. Meidän on parempi olla kun teemme muillekin kauniin paikan elää. Olemme jokainen kauniita kukkia ja saamme elää ja suorittaa kukan elämää parhaiten kun kunnioitamme naapurikukkia ja annamme täten vallan jokaiselle kukalle jo juurista lähtien olla omanlaisensa. Värimme, lehtemme, juuremme, ajatuksemme, tuoksumme, rakenteemme, särömme, välillä nuutumisemme, välillä raikkautemme. Meidän tulisi vain rakastaa tätä kaikkea ja luoda harmoninen näkökulma asioitten tarkasteluun. Uskon itse, että omien arvojensa kanssa harmoniassa eläminen antaa jokaiselle meille vapauden kukkia vapaana ja kauniina ja aina kun myrsky tulee, tunnemme juuriemme asettamat vastineet, juurien merkityksen.  Saamme taas uutta voimaa suorittaa tehtävää ja näin taas uusi kukka puhkeaa tilallemme meidän itsemme sammuessa. Emmehän kuitenkaan täysin sammu edes kuoltuamme vaan lapsemme suorittavat tehtävää meidän juurten, osittain geenejemme sanellessa heidän mahdolisuuksiaan. Kukitaan jokainen oman värisenä, oman tuoksuisena, omilla juurilla, omilla mahdollisuuksilla, omilla haasteilla, omilla säröillä. On aika hyväksyä epätäydellisyytemme ja antaa säroillekin kultainen mahdollisuus eloon.  



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti