Olin taas rakkaan ystäväni kera nauttimassa iltaa alkoholin
kyydittämänä. Ystäväni katsoi minua hämmentyneenä monien miesten minua
samanaikaisesti yrittäen iskeä. Ystäväni tokaisi minulle: Mikset sinä ota miestä
itsellesi, sillä heillä on rahaa ja kenties valtaakin. Sinun ei tarvitse enää
ikinä opiskella eikä tehdä työtä. Entä jos en itse halua kumpaakaan? Entä jos
haluan opiskella lisää tullakseni ehkä älykkäämmäksi? Entä jos haluan opettaa
ja sitä kautta tehdä minulle tärkeää työtä? Entä jos en halua elää miehen tai
eläimen siivellä? Entä jos tykkään olla itsenäinen nainen? Entä jos tykkään
tehdä työtä?
Miksi minun tulisi laittaa itseni asemaan, siis jonkun
vaimoksi, joka ei tee mitään ansaitakseen penniäkään vain koska omaan aivot ja
kivan kuoren? Miksen saisi olla arvoisessani paikassa tehden työtä ja opiskella
lisää aloja, jotka tuntuvat minulle ominaisilta? Onko väärin vaatia itseltään
paikkaa omilla rahkeilla tehdystä asemasta yhteiskunnastamme? Onko väärin
ajatella naisena? Onko väärin tehdä työtä, vaikka se ei olisikaan muuta kuin
kukkaron kevennöstä? Onko väärin vaatia itseltään paljon? Vai vaadinko
sittenkään paljon? Ehkä juuri vaadin vain sitä, mitä minä tarvitsen?
Onko tämä juuri monen länsimaalaisen mielen hauraus?
Luullaan että raha ja valta keventää oloa? Keventääkö se sittenkään sen
saavutettua? Minulle ainakin tulee kylmä olo saadessani rahaa puhumattakaan
vallasta, sillä molemmat sitovat ikään kuin kahlitsevat ihmistä? Kehen voi
luottaa jos ei itseensä? Jos peilaa omat saavutuksensa miehen kukkaroon, niin
miten pitkälle ja arvokkaan oloiseksi ihminen pääsee? Miten voi kokea itsensä
hyödylliseksi jos jättäytyy toisen rakkauden tai kukkaron valtaan? Jos minä
teen pahinta syntiä siis rakastun itseeni ja omiin ansioihini, niin tehköön
muut mitä lystää. Minua ei kiinnostanut eilen ja vielä vähemmän tänään iso
kukkaroiset miehet, jotka ovat vielä ulkoisestikin mitä hirvittävämpiä. Raha
keventää, muttei ole itseisarvo sinällään missään kontekstissa, ainakaan
minulle. Kuka voi aidosti sanoa rakastavansa rahaa? Miksei kukaan sano
rakastavansa itseään? Miksi itsensä rakastamisesta on tehty syntiä
yhteiskunnassamme? Jos emme rakasta itseämme, niin miten sitten voi rakastaa
muitakaan? Miten voi arvostaa muita ihmisiä, jos ei arvosta itseään?
Uskoisin omien saavutusten olevan tätä perinteistä itsensä
arvostamista ja sitä kautta myös onnistumisten kokemista ja sitä kautta itsensä
rakkautta puhtaimmillaan. Onko tämä liikaa vaadittu? Jos vaadin liikaa
valitessani omanlaisen tien kulkea, niin ampukaa minut. Koen olevani
länsimaalainen nainen, jolla on oikeus puhua, oikeus äänestää, oikeus ajatella,
oikeus olla itsensä ilman muitten kahleita. Olen itsenäinen nainen, olen nainen
joka ajattelee, olen nainen johon rakastun, olen nainen joka tietää arvonsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti