torstai 19. heinäkuuta 2012

Vaadinko liikaa sittenkin



Olin taas rakkaan ystäväni kera nauttimassa iltaa alkoholin kyydittämänä. Ystäväni katsoi minua hämmentyneenä monien miesten minua samanaikaisesti yrittäen iskeä. Ystäväni tokaisi minulle: Mikset sinä ota miestä itsellesi, sillä heillä on rahaa ja kenties valtaakin. Sinun ei tarvitse enää ikinä opiskella eikä tehdä työtä. Entä jos en itse halua kumpaakaan? Entä jos haluan opiskella lisää tullakseni ehkä älykkäämmäksi? Entä jos haluan opettaa ja sitä kautta tehdä minulle tärkeää työtä? Entä jos en halua elää miehen tai eläimen siivellä? Entä jos tykkään olla itsenäinen nainen? Entä jos tykkään tehdä työtä?
Miksi minun tulisi laittaa itseni asemaan, siis jonkun vaimoksi, joka ei tee mitään ansaitakseen penniäkään vain koska omaan aivot ja kivan kuoren? Miksen saisi olla arvoisessani paikassa tehden työtä ja opiskella lisää aloja, jotka tuntuvat minulle ominaisilta? Onko väärin vaatia itseltään paikkaa omilla rahkeilla tehdystä asemasta yhteiskunnastamme? Onko väärin ajatella naisena? Onko väärin tehdä työtä, vaikka se ei olisikaan muuta kuin kukkaron kevennöstä? Onko väärin vaatia itseltään paljon? Vai vaadinko sittenkään paljon? Ehkä juuri vaadin vain sitä, mitä minä tarvitsen?
Onko tämä juuri monen länsimaalaisen mielen hauraus? Luullaan että raha ja valta keventää oloa? Keventääkö se sittenkään sen saavutettua? Minulle ainakin tulee kylmä olo saadessani rahaa puhumattakaan vallasta, sillä molemmat sitovat ikään kuin kahlitsevat ihmistä? Kehen voi luottaa jos ei itseensä? Jos peilaa omat saavutuksensa miehen kukkaroon, niin miten pitkälle ja arvokkaan oloiseksi ihminen pääsee? Miten voi kokea itsensä hyödylliseksi jos jättäytyy toisen rakkauden tai kukkaron valtaan? Jos minä teen pahinta syntiä siis rakastun itseeni ja omiin ansioihini, niin tehköön muut mitä lystää. Minua ei kiinnostanut eilen ja vielä vähemmän tänään iso kukkaroiset miehet, jotka ovat vielä ulkoisestikin mitä hirvittävämpiä. Raha keventää, muttei ole itseisarvo sinällään missään kontekstissa, ainakaan minulle. Kuka voi aidosti sanoa rakastavansa rahaa? Miksei kukaan sano rakastavansa itseään? Miksi itsensä rakastamisesta on tehty syntiä yhteiskunnassamme? Jos emme rakasta itseämme, niin miten sitten voi rakastaa muitakaan? Miten voi arvostaa muita ihmisiä, jos ei arvosta itseään?
Uskoisin omien saavutusten olevan tätä perinteistä itsensä arvostamista ja sitä kautta myös onnistumisten kokemista ja sitä kautta itsensä rakkautta puhtaimmillaan. Onko tämä liikaa vaadittu? Jos vaadin liikaa valitessani omanlaisen tien kulkea, niin ampukaa minut. Koen olevani länsimaalainen nainen, jolla on oikeus puhua, oikeus äänestää, oikeus ajatella, oikeus olla itsensä ilman muitten kahleita. Olen itsenäinen nainen, olen nainen joka ajattelee, olen nainen johon rakastun, olen nainen joka tietää arvonsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti