Maailma huutaa tyhjyyttä, turhuutta, turhia tutkimuksia, turhia sanoja, turhia tekoja, tyhjyyttä vailla merkitystä. Olemmeko kaikki vain sittenkin tyhjän toimittajia, liian turhamaisia materialisteja, vailla pehmeitä arvoja, vailla rakkautta ja lämpöä? Itse ainakin koen olevani täysin tyhjä ilman lähimmäisen rakkautta, sillä en vieläkään osaa rakastaa itseäni sen ansaitsemalla arvokkuudella. Haluaisin niin palavasti rakastua johonkin mieheen, joka vastaisi omia arvojani ja täydentäisi älyäni. Mieheen, joka saisi minut tuntemaan lämpöä ja jota kohtaan voisin itse rakastua jokainen päivä uudelleen, löytäen samanaikaisesti uusia ajatuksia, uusia polkuja, uusia teitä, uusia ideologioita, uutta minää, uutta rakkautta, uusia tunteita eritoten rakkautta itseen ja tähän hetkeen.
On hyvin vaikeaa rakastaa itseään ilman lähimmäisen rakkautta ja siksi ympäristömme on hyvin tärkeä osa meidän henkisen kasvun jalostamiselle. Vaikka olenkin yksin tyhjän toimittaja, toivoisin/uskoisin jonain päivänä olevani toimittaja jostain merkittävästä kuten esim. ekologisuudesta, sillä uskoisin nyhjäiseväni tekstiä vähempipätöisestäkin, kuten kynsilakan eri väreistä ja sävyistä. Nämäkin ovat tarpeellisia yhteiskuntamme liiketaloudellisen balanssin säilymisen kannalta. Tyhjästä on vaikea nyhjäistä ainakin meille joillekin, mutta vaikka toimitankin tyhjää, niin toivoisin suovan edes joillekin lukijoilleni jotain ajateltavaa. Mikä sitten onkin tyhjää on jokaisen itse päätettävissä ja kai tyhjäkin on aina enemmän kuin nolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti