Olenko Jumalaton ajatellessani Jumalan olevan ihmisen keksimää illuusiota? Miksi haemme lohduttomina uusia illuusioita elämiimme? Voisimmeko vain olla itsemme suurimpia Jumalia ja sen riittävän juuri sellaisenaan?
Olenko itsekäs todetessani olevan itseni Jumala? Saanko koskaan tarpeeksi itsestäni? Saanko palvoa itseäni kuten jotkut palvovat Jumaliaan? Miksi näinkin ilmiselvä asia on joillekin täyttä absurdiaa? Onko Jumalan tai Saatanan palvonta juuri itsensä kieltämistä? Miksei koululaitoksissamme kouluteta nuoria uskomaan itseensä? Moniko nuori saattaisi nimenomaan innostua aineesta nimeltä itsensätiedostamistieto?
Eikö itsensä palvonta voisi olla niinkin ihanaa, että jokainen voisi tiedostaa oman suuruutensa ja määritellä täten myös heikkoutensa? Tai amerikkalaisittain kokea vain suuruuden ja unohtaa kokonaan kielteiset, sillä eihän kielteistä olekaan? Miksei suomalainen vain voisi nauttia ja nauraa elämänsä hyvistä asioista ja unohtaa kokonaan raadollisen puolen?
Uskotko Jumalaan? Uskotko itseesi? Voisitko olla itsesi Jumala ja täten uskoa tärkeimpään eli itseesi? Onko tämä liian Jumalallista ajattelua vai puhdasta idealismia suomalaisten kohdalla? Olenko Jumalaton vai kaikista Jumalallisin sittenkin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti